sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Jaksamisesta.

Täytyy myöntää, että välillä minusta tuntuu että olen jollain tavalla maanisdepressiivinen. Ainoa ongelma vaan on se, että minulla ei ole maanisia ja depressiivisiä kausia, vaan nuo hyvät ja uutterat olot ja alakuloisen surkeat olot mahtuvat samaan päivään. 

Kyse ei ole maanisdepressiivisuudesta. Uskon, että olen vaan ns. erityisherkkä. Se ei ole tässä tapauksessa hyvä tai huonoa asia, se vaan on jotain mitä pieni osa ihmisistä on. Ominaisuus, jonka kantaja kokee maailmaa hieman enemmän kuin muut. Sen riemut ja surut.

Olen alkanut miettiä olisiko jotain mitä voisin tehdä itselleni, että olisi helpompi saavuttaa onni ilman alakuloja. Maailman kun voi kokea monella tavalla. Jatkuvasti framilla on kauniita ja hienoja asioita, sekä ikäviä ja epäreiluja asioita. Uskon kuitenkin että jos elämässä on noin muuten perusasiat kohdillaan, on niitä ikäviä ja epäreiluja asioita helpompi kestää. Ja niitä kauniita ja hienoja asioita ei välttämättä edes tarvitse arjesta selviämiseen.

Mutta jotenkaan sitä ei itse kuitenkaan voi valita, että miten maailman milloinkin kokee ja millainen olo siitä tulee. Tiedän että minulla on esimerkiksi tällä hetkellä asiat paremmin kuin vuosiin. Onnellisuuden sietämätön vaikeus. Aina löytyy asioita, jotka voisivat olla paremmin ja sitten niihin keskittyy, vaikka samalla olisi miljoona asiaa jotka on hyvin, joihin voisi ihan yhtä lailla paneutua. Ja vaikka joskus niihin osaisikin paneutua, ote saattaa helposti lipsua.

Minulla alkaa loma kahden päivän päästä. Viime aikoina on tullutkin sellainen olo, että loman tarpeessa. Silti jos voisin, lahjottaisin sen loman kernaasti pois. Tiedän että lähipiirissäni on ihmisiä jotka tarvitsisivat tuota lomaa huomattavasti enemmän kuin minä itse. Otankin lomani siltä kantilta, että kerään lomallani voimia, että voin taas olla paremmin avuksi läheisilleni.

Välillä mietin tuleekohan elämästä koskaan helpompaa. Joskus tuntuu siltä, että vaikka menen jatkuvasti eteenpäin ja liikun kohti stressittömyyttä ja huolettomuutta, palaan aina samojen ongelmien ääreen. Oli ne ongelmat sitten hankalia ihmisiä, velvollisuuksia tai vaikka omasta hajamielisyydestä aiheutuneita juttuja, löydän itseni säännöllisesti niiden ääreltä.

Ehkä voisi auttaa jos vaan lakkaisin välittämästä, mutta voiko niin päättää? En jotenkaan usko että voi. Ainoa asia mitä keksin on vaan vetää rajoja ja oppia tuntemaan itsensä, mihin sitä taittuu ja mihin ei. Puolustaa omaa ja läheisten hyvinvointia viimeiseen asti.

Kai tajusin juuri tätä kirjoittaessani, että aikuisena ihmisenä me kaikki olemme itse vastuussa omasta hyvinvoinnistamme. Kukaan ei tee sitä puolestamme. Ja meidän täytyy olla röyhkeitä ja itsekkäitä aina kun tilanne sitä vaatii, että jaksamme taas vuorostaan olla niitä hyviä ja auttavaisia auttavaisia ihmisiä, silloin kun meitä aidosti tarvitaan.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kevättä rinnassa.

Minulla on tapana sanoa, että helmikuu on talven viimeinen kuukausi. Kun helmikuu loppuu, alkaa kevät. En tiedä pitääkö viisauteni kutinsa, mutta mitä olen harjaantumattomalla keittiömeteorologin silmälläni seurannut, viimeiset viisi vuotta ollaan menty pitkälti sanelemillani nuoteilla. Tänäkin vuonna helmikuun päättyessä mittari pamahti railakkaasti plussan puolelle ja aurinko ilmaantui taivaalle kuin mikäkin sääilmiö.

Masentuneet siskot ja veljeni, pitkä ja pimeä talvi on ohi. Olen normaalisti pitänyt talvea jonkinlaisena eloonjäämistaisteluna, koittaen vain selvitä, sanan tarkinta yksityiskohtaa myöten. Tänä vuonna kuitenkin jostain syystä opin lähestulkoon nauttimaan talvesta. En tiedä oliko syynä sitten avantouimisen löytäminen vai kenties bänditoiminnan tuoma jännitys, talvi meni omalla kohdallani tänä vuonna tavattua nopeammin ja kivuttomammin.

Kevät on täällä ja niin kuin joka vuosi, myös tänä vuonna muutoksia on ovella. Alkaen kesäkuun alusta tyttöystäväni muuttaa kanssani Tampereelle. Tämä tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että ihmisen on mahdollista muuttaa Helsingistä pois. Se on ehkä tärkein huomio. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että joudun luopumaan minulle niin rakkaaksi muodustuneesta miesluolastani,  mancavesta.

Olen todella iloinen, että tyttöystäväni suostui muuttamaan Tampereelle. Tosin onhan hän täältä kotoisinkin. En olisi ollut valmis luopumaan kaikesta, mitä olen tänne ehtinyt neljässä vuodessa itselleni rakentaa. Vasta kun harkitsin Helsinkiin muuttamista aidosti tajusin mistä kaikesta joutuisin luopumaan. Olisin joutunut luopumaan ystävistäni, bändistäni, kissoista, työpaikastani, työkavereistani, harrastuksistani, niin paljon rakastamastani luonnosta sekä tamperelaisesta lepsun pulskeasta elämäntavasta, johon itsekin olen kasvanut sisään.

Ai että siitä tulee siistiä, asua yhdessä. Voidaan vihdoin toteuttaa kaikki visiot mitä ollaan ehditty miettiä, kun ollaan asuttu erossa. Odotan sitä jo. Ja lisäksi odotan kesää. Odotan sitä niin paljon. Odotan yöttömiä öitä, iltoja puistoissa, uimista eksoottisissa paikoissa, mökkireissuja, liian kuumia autoja, keikkoja, jäätelöä ja niitä päiviä jolloin aurinko paistaa niin kuumasti, että heikommat eivät vaivaudu poistua kodeistaan.

Talvi 2015 on ollut aikuisen elämäni parasta aikaa. Vaikuttaisi siltä, että myös keväästä ja kesästä on tulossa todella hyviä. En ole enää pitkään aikaan pelännyt vanhenemista. Uskon, että mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän alan arvostaa kaikkea mitä minulla on.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Unettomuudesta.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tänään blogiin. Minun piti mennä ajoissa nukkumaan, ennen kello yhtätoista, ja kirjoittaa tämä blogipostaus vasta huomenna päivällä paremmalla ajalla. Joskus asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin toivomme. Kello on nyt yli neljä aamuyöllä ja nukkumisen sijaan kirjoitan blogipostausta unettomuudesta.

Tämä viikko on ollut varoittava esimerkki viikoista, joita ihmisen ei pitäisi antaa tapahtua itselleen. Tajusin, että tällä viikolla olen onnistunut sopimaan joka ikisen päivän tukkoon aktiviteettejä siitä hetkestä kun lähden aamulla klo 7 kävelemään töihin aina kello 21 kun palaan kotiin. Tällainen aikataulu sekoitettuna liialliseen kofeiinin kulutukseen, huonoihin ruokailutottumuksiin ja herkästi stressaavaan luonteeseen ei ole match made in heaven. Ehei, edellä mainittu yhdistelmä on mitä paras synnyttämään unettomuutta.

En ole huonouninen luonne. Nukahdan normaalisti kymmenen minuuttia silmien sulkemisen jälkeen. Ehkä juuri siksi tuon kymmenen minuutin nukahtamisikkunan missaaminen on kuin myrkkyä loppuyön nukahtamisyrityksille. Toisaalta, kun mieli pyörittää huolia ympäri mieltä alati kiihtyvällä tahdilla ei siltä helppoa nukahtamista voi enää toivoakaan. Jos päivän aikana mieli on ihmisen paras ystävä, voi siitä tulla yöaikaan ihmisen pahin vihollinen.

Onneksi unettomuudesta on paljon tietoa netistä.  Unettomuuteni on sekoitus kofeiinin yliannostusta ja ahdistusta. Molemmat varmasti miljoonille ihmisille tuttuja asioita. Jo ihan vaan asiasta lukeminen ja sen ymmärtäminen, että huomenna on uusi parempi päivä auttaa mieltäni rauhottumaan. Lisäksi löysin erilaisia neuvoja miten saada kroppa rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa, joita olen tässä testaillut. Tulin juuri lämpimästä suihkusta, mutustan tätä kirjoittaessa juustosämpylää ja pian otan lasillisen kuumaa maitoa. Sängyssä minua odottaa kuopiolaisen indieyhtyeen rauhallinen musiikki.

Haluan pysyä optimistisena. Toki harmittaa, että jo valmiiksi kiireisestä ja vaikeasta viikosta tulee entistä vaikeampi univajeen ansiosta. Onneksi tässä on kuitenkin puolensa.  Sain unettomuuteni takia todennäköisesti ratkaistua ongelman, joka aiheutti minulle ahdistusta. Ilman asian päätöntä tuntia kestänyttä märehtimistä en välttämättä olisi ikinä löytänyt aikaa löytää ongelmaan ratkaisua. Ratkaisun ansiosta uskon että loppuviikosta taas tulee minulle itseasiassa helpompi, ainakin sen unensaamisen puolesta.

Nyt taidan mennä takaisin sänkyyn yrittämään nukahtamista, tai sitten vain pyörimään vielä pariksi tunniksi kunnes herätyskelloni pirahtaa. Pidetään peukkuja että huomenna tämä kaikki on vain utuinen ja ikävä muisto. Neuvona tulevalle minälle haluan kuitenkin antaa vielä sen, että ttoivon ettei tuleva minä enää ikinä juo yli 4 pientä kuppia kahvia päivässä. Toivon ettei hän myöskään pakkaisi viikon aikatauluaan täysin piukkaan ja oppisi sanomaan ei oman terveytensä ja hyvinvointinsa vaalimiseksi. Toivoisin myös että hän ymmärtäisi stressaavista asioista keskustelemisen tärkeyden mielummin jo ennen kuin on liian myöhäistä.

Mutta sen pitemmittä puheitta hyvää yötä (ja huomenta). Pitäkää peukkuja minulle. Yhtälailla kun minä pidän peukkuja sinulle, rakas onneton sielu joka olet googlaamisen kautta löytänyt lukemaan tätä tekstiäni parempien yöunien toivossa. Me pystymme siihen, et ole yksin.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Piilareista.

Tänään voisin kirjoittaa ummet ja lammet siitä, kuinka innoissani olen siitä kuinka hyvin meidän bändimme ensimmäinen sinkku on otettu vastaan. Ja miten siitä on kirjoiteltu niin paljon ja miten sitä on kuunneltu niin paljon. En ole vaan oikein osannut suhtautua siihen. Olen jotenkin edelleen jonkilaisessa usvassa koko tuon musiikkikuvion kanssa. 

Tuntuu siltä, että kaikki mitä tällä hetkellä tapahtuu bändin kanssa tapahtuu oikeasti jollekin toiselle. Parempi se kuitenkin on vaan uskoa, sillä jatkuvasti puhelimeni ilmoittaa minulle kun Facebook-sivulle tulee juusia tykkäyksiä, ja keikkapaikat yhtäkkiä vastailevat viesteihini.

Mutta en halua tänään puhua bändistä, siitä ehtii puhua taas joskus toiste. Haluan pitkästä aikaa puhua piilareista. On nimittäin niin, että minulla ja piilolinsseilläni tulee pian täyteen vuosi yhdessä. No joo, itseasiassa vuosipäivä on vasta toukokuun alussa, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Olen ollut silmälaseista vapaa jo melkein vuoden.

Tämä teksti olkoon vaikka omistettu sinulle, joka haaveilet silmälasittomasta elämästä, mutta koet ylitsepääsemättömän vaikeaksi ottaa selvää mitä oikeasti vaatii päästä alkuun piilareiden saamisen kanssa. Tiedän että teitä on siellä, koska olin itsekin "piilaricurious" ainakin viisi vuotta ennen kuin uskalsin ottaa askeleen tuntemattomaan ja varata ajan optikolta. Kyllä se on ensimmäinen askel, varaa aika optikolta piilareita varten.

Ehkä yleisin ennakkoluulo, joka piilareihin liittyy on niiden epäkäytännöllisyys. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että ainoa epäkäytännöllinen asia piilareissa on se, että kun lähden matkalle, minun pitää ottaa mukaani pelkkien silmälasien sijasta sekä silmälasit, piilarikotelo, piilarineste, sekä itse piilarit. Jos käyttäisin kertakäyttöpiilareita, ei minun tarvitsisi raahata nestettä ja koteloa mukanani, mutta selitän pian miksi en käytä niitä.

Piilareiden silmään laittaminen ja niiden pois ottaminen on aluksi todella haastavaa. Lähinnä siksi, että omaan silmään koskeminen ei ole luonnollisimpia asioita mitä ihminen tekee. Haluan kuitenkin lohduttaa kertomalla, että että jopa kouluikäiset lapset oppii käyttämään piilareita. Luuletko oikeasti ettet sinä oppisi? Minäkin opin, pitkän harjoittelun kautta.

Miksi siis käytän kuukausipiilareita, enkä kerttiksiä? No lähinnä sen takia, että kuukausipiilarit ovat todella paljon halvempia. Laskin, että netistä tilattuna (halvimpia merkkejä käyttäen, huom. niissäkin laatu silti mielestäni hyvä) kerttikset tulisivat maksamaan minulle n. 30 euroa kuukaudessa, koska minulla on hajataitto. Kuukausipiilarit taas maksavat minulle n. 15 euroa kuukaudessa + linssinesteet, eli yhteensä vähän päälle 20 euroa kuukaudessa. Jos sinulla ei ole hajataittoa, onneksi olkoon, tulet selviämään paljon halvemmalla.

Suosittelen kaikille etsimään netistä edullisia piilareita. Piilarikauppoja on niin monelaisia kuin on piilareitakin. Ainoastaan selvittämällä löydät itsellesi sopivimman. Käytin tunteja arvosteluja lukien ja päädyin lopulta kuitenkin tilaamaan markkinoiden halvimpia piilareita, halvimmasta kaupasta, eikä minulla ole ollut koskaan pienintäkään ongelmaa tilauksieni tai itse tuotteen kanssa. Ei välttämättä kannata tyytyä ostamaan piilareita suoraan optikolta, sillä saatat joutua huijatuksi. Esim. oma optikkoni ei antanut minulle edes vaihtoehtoja, vaan myi minulle kalleimmat piilarit mitä markkinoilta löytyy. Terkkuja vaan jos luet tätä.

Elämäni silmälasivapaana on ollut mahtavaa. Sanottakoon ensin, että vuosi takana ja nolla silmätulehdusta. Elämä on ollut helpompaa ja huolettomampaa. Esim. urheileminen, kuten jalkapallon pelaaminen on ollut helpompaa ilman laseja, samoin juokseminen. Olen myös käynyt uimassa niin että olen oikeasti nähnytkin jotain ja mikä parasta, olen todella tyytyväinen ulkonäkööni ilman laseja. En ole enää se "rillipäähipsteri".

Silmälasit muodostuivat minulle nimittäin identiteetiksi, esineeksi joiden taakse piilouduin. On todella vapauttavaa olla 100% oma itseni, läsnä joka tilanteessa. Lisäksi olen huomannut, että saan työssäni huomattavasti enemmän hymyjä asiakkailta silmälasittomana. En tiedä, kai ihmisillä oli sitten vaikeuksia lukea ilmeitä niiden painavien kakkuloiden alta. Oli miten oli, suosittelen piilarielämää kaikille siitä kiinnostuneille. Kevät on hyvä aika aloittaa, sillä pian pääsee laittamaan ihan toisenlaiset lasit silmille, nääs aurinkolasit.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Legendaarista.

Olen katsonut viime päivinä paljon How I met your mother -sarjaa. Löysin sarjan hieman jälkijunassa aikoinaan, muistaakseni vuonna 2009. Muistan silloisen bändini laulajan esitelleen sarjan minulle. Katsoimme etkoilla yhden jakson ja nauroin katketakseni. Sen illan jälkeen kotiin päästyäni latasin sarjan kaikki siihen mennessä julkaistut jaksot ja aloitin eeppisen How I met your mother -marathonin.

Pari viikkoa sitten aloin katsoa sarjaa uudelleen Netflixistä. En muistanut että sarja on oikeasti ihan ensimmäisestä jaksosta asti täyttä tykitettelyä. How I met your mother on Seinfeldin, Simpsonien ja Frendien lisäksi hauskimpia sarjoja, joita olen katsonut. Tietenkin huomioiden myös uudet Modern Family, Arrested Development ym.

Saimme tyttöystäväni kanssa eilen katsottua sarjan ensimmäisen tuotantokauden loppuun. Yhdestä jaksosta mieleeni jäi yksi lause, jonka haluan jakaa myös teidän kanssanne: "mitään hyvää ei tapahdu kello kahden jälkeen yöllä". Ajatus on kiehtova ja sai minut ajattelemaan onko näin? Onko minulle tapahtunut koskaan mitään hyvää kello kahden jälkeen? Niin.

No, tulin siihen lopputulokseen, että omalla kohdallani oppi ei ihan täysin pidä kutiaan, sillä kuten Barney jaksossa toteaakin, "kaikki hyvä tapahtuu vasta kello kahden jälkeen". Koska harvemmin ennen kello kahta ilta on kypsä tullakseen legendaariseksi.

Eilen onneksi oli. Eilisen nimittäin tulen aina muistamaan iltana, jolloin meidän piti lähteä vain Telakalle katsomaan Ville Ahosen keikkaa ja tunnelmoimaan, lopulta päätyen eeppiseen kellaridiscoon tanssimaan kasarimusaa ilman paitaa. Tulen myös muistamaan eilisen iltana, jolloin kaverini innostui Ecuador -kappaleesta niin paljon, että vahingossa heilautti tusinan tuoppeja paskaksi baarin tanssilattiana toimineelle lavalle.

Ikimuistoiset tai legendaariset, miten sen ikinä haluaakin sanoa, illat syntyvät aina spontaanisti. Ikimuistoista iltaa ei voi suunnitella etukäteen. Onnistuneen illan voi, mutta ikimuistoisuus syntyy aina sattumasta. Kun jotain mitä kukaan ei osannut odottaa tapahtuu, tai mahdollisuus johonkin aukeaa. Eilen se mahdollisuus onneksi osui minun kohdalleni.

En ole kokenut montaa yhtä vapauttavaa asiaa, kuin eilinen paidattomana humalahuuruissa joraaminen. Ehkä siksi, että vain idiootit ja säädyttömät ihmiset tekee niin. Mutta eilen ne idiootit olivat kavereitani ja minä heistä yksi. En vieläkään tiedä lähtikö idea vitsistä vai puhtaasta paidatta tanssimisen tarpeesta. Ihan sama kai. Eilinen ilta oli legendaarinen.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tavisminä ja rokkiminä.

Palasin eilen kolme päivää kestäneeltä Seinäjoen reissulta. Osallistuin siellä MARS-tapahtumaan. Kun pääsin kotiin, ensimmäinen fiilis oli autuas onni. Onni siitä, että olin päässyt takaisin paikkaan jossa tiedän olevani turvassa. Paikkaan, joka ei ole altis muutokselle. Paikkaan, joka ei liity mitenkään MARS-tapahtuman käsittämään musiikkialaan.

Olen huomannut että itsessäni on kaksi puolta. Toinen puoli on kunnollinen töissäkäyvä, ehkä vähän tylsä, turvallisuudesta ja korkeahkosta elintasosta nauttiva tavis. Toinen taas rokkia, bilettämistä ja vaaraa rakastava muusikkorenttu. Seinäjoella ollessani tekemisiäni määräsi pääosin muusikkominä, kotiin päästyäni muutuin taas tavikseksi.

Molempia puolia tarvitsen. Tavisminä pitää huolen, että tilillä on rahaa, jääkaapissa on ruokaa ja velvollisuudet sekä työt tulee hoidettua. Muusikkominä taas pitää huolen siitä, että kun jonain päivänä kuolen pois. En tule ajattelemaan, että "voihan perhana, tämän elämänhän olisi voinut elää paljon paremminkin". Nämä kaksi minää voivat elää yhdessä. Ne molemmat mahtuvat minuun. Ja elämä ilman jompaa kumpaa ei olisi minulle elämää ollenkaan.

Tätä kirjoittaessa paistan sämpylöitä. Paistan sämpylöitä, koska minulla on vapaa-aikaa. Kuulitte oikein. Päätin eilen kotiin palattuani, että seuraavat puolitoista päivää omistan itselleni. Tänään en ole murehtinut mistään. En edes minua vuoden painaneesta tekemättömästä kirjanpidosta, sillä palautin sen viime viikon keskiviikkona juuri ennen matkalle lähtöä. Tänään paistan sämpylöitä ja katson The Hunger Gamesin kakkososan.

Seinäjoen reissu meni hyvin. Oli kivaa nähdä pitkästä aikaa musa-alalta jääneitä kavereita, joihin en ole juurikaan ollut yhteydessä sen jälkeen kun lopetin aktiiviurani levymogulina. Bändillämme oli keikkakin. Se meni mielestäni hyvin, vaikka kuulin jälkikäteen että soundit olivat olleet mössöä ja laulua ei kuulunut. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa. Ei haittaa, koska keikka oli kuulemma "raju". Olen aina halunnut olla raju. Raju on paljon parempi kuin paska.

Bändikuviot ovat saaneet ison osan ajastani. Ensimmäinen levy-yhtiön kautta julkaistava sinkkumme tulee ulos jo parin viikon sisään. Siitä alkaa rumba, jonka laajuutta ja kestoa en tässä vaiheessa vielä osaa, enkä halua ennustaa. Olen vastaanottavainen ja toivon, ettei muusikkominän ja tavisminän balanssi pääse horjumaan liikaa. Sillä vaikka bändistämme tulisi maailman suurin, haluaisin silti että elämässäni olisi myös sitä tylsää perus perustaa. Sen kautta voi sitten peilata kaikkea sitä siistiä mitä siellä rokkimaailmassa tapahtuu.

Huomenna meillä töissä alkaa työhyvinvointiviikko ja pääsen torstaina näkemään puolentoistaviikon tauon jälkeen tyttöystävääni. En malta odottaa. Kaikkea kivaa luvassa taviselämässä. Ensi viikolla en tule kaipaamaan rokkia, paitsi korkeintaan työmatkoilla.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Asioita tapahtuu.

Rakas päiväkirja. Olen onnistunut pysymään kiireisenä. En ole onnistunut pysymään sataprosenttisen terveenä, mutta ehdottoman kiireisenä. Ajattelin, että tämä postaus voisi olla taas vähän listaavampi kuin aiemmat pohtivat postaukset. Välillä näitäkin tarvitaan, jos vaikka haluan kahden vuoden päästä tietää mitä oikein tein elämälläni tammikuussa 2015. 

No tuleva minä, olen ainakin pitänyt itseni kiireisenä. Jos ei jo käynyt selväksi. Enkä halua valittaa, tähän on pyrittykin. Kiire on hyvästä. En tiedä miksi sitä aina täällä päivittelen. Aloitimme viime joulukuun alkupuolella työstämään yhtyeeni debyytti-EP:tä. Hinkkasimme biisit aika pitkälti niin puhki, että ainakin minä jo hetkellisesti opin vihaamaan niitä. Joulukuun puolessa välissä alkoi äänitykset, jotka jatkuivat aina tammikuun puoliväliin asti.

Nyt EP on miksauksessa, kiitos luojan. Minussa ei olisi ollut enää annettavaa tuolle äänitteelle. Jos joskus on ollut kaikkensa antanut olo jonkin äänitteen suhteen, niin nyt on, tuon perkeleen. Uskon edelleen että äänitteen päällä leijuu jonkinlainen kirous, sillä olin sen joka ikisenä äänityspäivänä kipeänä. Lauluäänityksissä onneksi sen verran miedosti ettei se kuulunut äänessä, mutta tuntui kyllä päässä, hetkellisinä tajunnanmenetyksen pelkoina.

Jännittävää tämän hetkisestä tilanteesta tekee sen, että meillä on tuolle EP:lle jo julkaisija. Ihan oikea levy-yhtiö tai itseasiassa näillä näkymin kaksi, joista toinen on saksalainen. Olemme myös onnistuneet buukkaamaan kelpo läjän keikkoja keväälle ja kesälle, on siis paljon odotettavaa. Kaiken bänditouhun sivulla olen yrittänyt pitää kiinni blogeistani, vaihelevalla menestyksellä. Ja tottakai rakkaasta tyttöystävästäni, jolle olen pyrkinyt omistaa kaiken ajan, jota en vietä töissä, bändin parissa tahiessa tai kisujen kanssa leikkiessä.

Töissä menee tällä hetkellä hyvin. Olen saanut pyhitettyä työpaikkani ulkopuolisilta ärsykkeiltä vapaaksi alueeksi. Nautin tavallaan siitä, että saan laittaa muun maailman pauselle kahdeksaksi tunniksi päivässä ja kun astun työpaikaltani ulos alkaa taas rattaat sinkoilemaan ja pyörimään. Kai elämäni parhaimmillaan on kaaoksen reunalla tasapainottelua. Uskon, että sen on oltava sellaista härdelliä, etten tylsisty, mutta kontrolloitua, etten tule hulluksi. Markan bätmänin leikkimistä - päivät toimistoduunissa ja yöt rokissa.

Odotan taas tulevaa. Pian alkaa extramukavat ajat kun helmikuu alkaa. Olen menossa kevään aikana ainakin MARS:iin ja Tallinn Music Weekille. Lisäksi odotan innolla isomman yleisön reaktiota EP:semme ja kaikkea siitä syntyvää pikkuista hypehurinaa. Niin ja lumet sulaa. Voi kaivaa arskat esiin. Ajatelkaa, kesään on enää neljä kuukautta. Tuu esiin aurinko.

Loppukevennyksenä tälle hajanaiselle ja sekavalle aivosäntäilylle on pakko vielä kertoa tämä. Sain viikonloppuna varmistuksen, että toinen puoli sukuhaarastani on kotoisin Venäjältä. Tuntuu hurjalta, että minussa on venäläistä verta. En sano tätä mitenkään loukkaavana, mutta jotenkin se pelottaa minua. Se venäläinen veri. Samalla aikaa olen vähän innoissani. En olekaan niin tavallinen mitä luulin. Olen venäläinen. Veli venäläinen, hauska tutustua.