Kesähommat.

Pitkä kirjoitustauko. Pisin tässä blogissa, pisin ehkä missään pitämässäni blogissa. Kaksi viikkoa. Ei vaan ole yksinkertaisesti ollut sellaista hetkeä, että olisi voinut istua alas, vetää tohvelit jalkaan, laittaa kahvin tippumaan ja antaa näppäimistön laulaa.

Viimeisen viikon aikana on tapahtunut paljon. Jännää, että silloin kun elämässä ei tapahdu mitään mielenkiintoista, on aikaa kirjoittaa, mutta ei juurikaan sisältöä mistä kirjoittaa. Sitten taas tällaisina tapahtumarikkaina putkina olisi tarinoita vaikka kuinka, mutta ei aikaa jakaa.

En ole ehtinyt kirjoittamaan Tulensytyttäjä-blogiinkaan. Olen myös kohdannut ensimmäistä kertaa perustavanlaatuisen ongelman kyseisen blogin kanssa: ei huvita sytytellä. En tiedä onko kaikki tämä aurinko ja valo vaan muuttanut minua sen verran ihmisenä, että haluaisin vaan elää harmoniassa, nauttia ja hymyillä - en aukoa päätä, suututtaa ja nälviä.

Ollaan tehty intensiivisesti töitä meidän uuden bändin äänityksien kanssa. Saatiin juuri kaksi biisiä masterista jenkeistä. Ne masteroi amerikkalainen herrasmies nimeltä Jack Shirley. Bongattiin hänet Whirr -nimisen jenkkibändin kautta. On tuottanut, miksannut ja masteroinut paljon saman genren kamaa ja sen kyllä huomasi. Biisit nousivat ihan toiselle levelille, kun saatiin ekat masterit kuunteluun viime viikolla. Kuulette pian!!

Helle on tehnyt hyvää. Olen aina ihan älyttömän kiitollinen aurinkoisista kesäpäivistä. Niitä on se hassu kymmenen per kesä, eli per vuosi (ajatelkaa nyt, kuinka vähän!!). Jos niistä ei ota koppia juuri silloin kun ne tapahtuvat,  voi vaan jäädä myöhemmin rannalle uikuttamaan - kirjaimellisesti. Rakastan aurinkoa. Rakastan ulkona hengailua. Kylmää olutta puistossa.

Olen tavannut viime viikkoina minulle entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. Voin vain sanoa, että ei ole mitään parempaa kuin uuteen ihmiseen tutustuminen. Ei sillä, että vanhoissa olisi mitään vikaa, uudet vaan tuovat aina mukanaa nipun uusia ajatuksia ja vaikutteita.

Minusta on tullut ehkä hieman avoimempi viimeisen kolmen kuukauden aikana. En haluaisi antaa kevät-kesälle kaikkea krediittiä. Olen alkanut näkemään ihmisessä hyvyyttä. Olen myös sulkenut osittain silmiäni maailmalla tapahtuvalle pahuudelle. Mutta sitten taas, jos et pysty vaikuttamaan asioihin, miksi edes ajattelet niitä? Päivän kysymys.

En tiedä päivitänkö Tulensytyttäjää kesän aikana, mutta tänne kirjoittelen varmasti tasaisin väliajoin. Kuten taisin jo aiemminkin joskus kirjoittaa, tämä blogi on omistettu minulle, vain ja ainoastaan minulle. Siksi tämä blogi on minulle tärkein - paikka jakaa elämän ilot ja surut.

Bestman.

Minut valittiin ensimmäistä kertaa (ja kuka tietää vaikka viimeistä kertaa) elämässäni suorittamaan bestmanin virkaa. Sulhanen on hyvä ystäväni, johon tutustuin opiskeluaikoina. Kun hän kysyi minua, en epäillyt hetkeäkään. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä bestmanin velvollisuuksiin kuuluu. Ei minulla ole oikeastaan vieläkään, mutta olen jo jotenkin kartalla.

Häät ovat kesäkuun alussa ja niissä roolini on toimia tietynlaisena juhlahostina yhdessä kaason kanssa. Sitten tietenkin se asioista tärkein, eli polttarit. Sain sulhaselta ohjeet, mitä hän ei halua polttareillaan. Hyvä niin, sillä lista piti sisällään aika pitkälti kaiken sen, mitä olisin sulhasen pään menoksi omillani keksinyt. Nytkin polttareista tulee kivat,  eikä liian kesyt.

Vähän jännittää avioliitto käsitteenä. Minähän olin jo itsekin menossa avioon viime vuonna epätoivoisena yrityksenä pelastaa raiteiltaan suistunut suhde. Onneksi tulimme järkiimme ja peruimme koko homman, se olisi ollut paha paha virhe. Kaikkia liittoja ei pysty, eikä tarvitse pelastaa. Ihmiset kasvavat erilleen. Meistäkin oli vuosien saatossa kasvanut parhaat ystävät. Onneksi tuosta ystävyydestä ei ole tarvinnut päästää irti tähänkään päivään mennessä.

Silti mietin tulenko ikinä löytämään jonkun, jonka kanssa haluaisin kävellä alttarilla kohti ikuisia avioliiton meriä. Jotenkin itse epäilen että en, mutta haluaisin pysyä ajatukselle avoimena. Olisi aivan mahtavaa rakastua päätä pahkaa, elää ja seikkailla, sekä vanheta yhdessä. Ajatus ei tunnu pelottavalta, vaan jollain romantisoidulla vivahteella luontevalta.

En ole aktiivisesti etsinyt uutta puolisoa viimeisen kuukauden aikana. Siihen ei ole ollut tarvetta. Olen päässyt elämässäni tilanteeseen, jossa tuntuu siltä että on ihan hyvä olla yksinkin. Toki olisi varmasti hyvä olla myös jonkun kanssa. Ajattelen, että jos näen jonkun jonka kanssa haluaisin jotain, aivoni kyllä kertoisivat minulle. Siihen asti kunnes niin käy, aion olla yksin ja nauttia siitä täysin rinnoin. Aktivoin tosin Tinder-tilini. Aion kirjoittaa jatko-osan Tulensytyttäjä-blogiin. Jollain kierolla tavalla älyttömän kiehtova sovellus tuo Tinder.

Lisää siitä ja kaikesta muusta siis myöhemmin!

Piilarit.

Tänään oli iso päivä. Tänään uskalsin. Olen nimittäin pidemmän aikaa haaveillut vapaudesta. Olen haaveillut, että joku päivä vielä vapaudun nenääni viimeiset 11 vuotta painaneista mustasankaisista perkeleistä. Tänään se tapahtui. Uskaltauduin ensin työpäiväni päätteeksi varaamaan optikkoajan, kävin näöntarkistuksessa ja sovin ajan piilolinssien kokeilulle.

Muistan, kun jouduin ensimmäistä kertaa myöntämään julkisesti, että olen sokea kuin lepakko. Se tapahtui bänditreenien jälkeen, kun olin 13-vuotias. Seisoin parhaan kaverini (rumpali) kanssa bussipysäkillä. Koitin pysäkiltä huitoa ohi ajaneelle kuskille, että pysähdy nyt, kunnes kaverini nykäsisi minua hihasta ja sanoi: "se on rekka, idiootti".

Huomaathan, että taistelin vielä kaksi vuotta ilman silmälaseja tuosta päivästä. Niin paljon vastustin ajatusta elämästä silmälasipäisenä. En tiedä, kai jotenkin ajattelin, että menettäisin kaikki kaverini, enkä ikinä saisi tyttöystävää. Niin paljon uskoin silmälasien vaikuttavan.

Kunnes menin ysille. Tapailin tuolloin vielä seiskaluokalla ollutta tyttöä. Minulla oli jo olemassa silmälasit, mutta en ollut uskaltanut käyttää niitä vielä kertaakaan julkisesti. Olin epähuomiossa kertonut tytölle tästä ja itseasiassa oli täysin hänen ansiotaan, että elämäni silmälasipäisenä sai niin vahvan alun, että olen vielä tähän päiväänkin asti pysynyt rillipäänä.

Hän sanoi minulle: "Laita ne päähän. Laita nyt. Joudut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Näytät ihan sairaan hyvältä. Nyt et ota niitä enää koskaan pois".

No, yli kymmenen vuotta siitä hetkestä on nyt vierähtänyt ja vieläkin kuulen nuo sanat korvissani aina, kun epäilen ulkonäköäni silmälasit päässä. Ainoa vaan, että se ääni on saanut kaverikseen nuoremman Jukan äänen, joka muistuttaa että elämää oli ennenkin laseja. Nyt, kun en pelkää enää koskea silmiini ja tarvitsen joka tapauksessa uudet lasit, voisi olla aika antaa nuorelle Jukallekin mahdollisuus olla jotain mitä ei koskaan saanut olla.

Siispä viikon päästä, luotetun ja ehkä kivoimman optikon Tampereella (Tammelan Nissen) siunauksella aloitan lasittoman elämän. En malta odottaa. Maailma saa vihdoin nähdä minut, ja minä saan nähdä maailman. Juuri sellaisina kuin meidät toisillemme oltiin tarkoitettu.

Vappuna.

Hejsan! Klara vappen! Selvisi eilen, että "klara vappen" tarkoittaakin selvää vappua, eikä iloista (glada) vappua. Ironiset ruotsalaiset, osaavat aina yllättää. Vietin eilisen hyvässä seurassa. Istuimme iltaa grillikatoksessa, soitimme kitaraa ja lauloimme. Juttelimme henkeviä ja kertailimme kuulumisia. Sain juuri sen, minkä perään viime postauksessa haikailin.

Tänään olen krapulassa (taas), mutta viime kerrasta viisastuneena lähdin eilen kotiin jo yhdeltä. Sammuin sohvalle saman tien ja heräsin neljältä aamuyöstä ruokkimaan kissat. Sen jälkeen väänsin itseni sänkyyn, joskin vain päiväpeiton alle. Mutta kuka laskee. Ainakin pääsin omaan sänkyyn ja säilytin illuusion huoltapitävästä vanhemmasta kissojenkin silmissä. Heräsin jo kymmeneltä, joten olen saanut tänään jo paljon aikaan.

Tällaisina hetkinä olisi silti helppoa vajota epätoivoon, niin kuin olen monesti tehnytkin. Krapulassa kaikki huolet ja murheet saavat potenssiluvun peräänsä. Voi olla, että elän tällä hetkellä huolettomuuden aikaa, sillä uskokaa tai älkää oloni on hyvä. Tiedän, että iso osa tästä hyvästä olosta johtuu siitä, että olen vihdoin ja viimein talouteni herra. Näyttäisi siltä, että kahden vuoden taistelu talouden elvyttämisen puolesta alkaa maksaa itseään takaisin.

Olen myös superfiiliksissä uudesta bändistäni. Haluaisin kertoa teille siitä lisää ja soittaa teille demoja. Haluaisin puhua lyriikoista ja niiden merkityksistä, ja soittaa ja laulaa teille niitä akustisesti. Harmikseni en pysty, sillä en tiedä ketä tätä tekstiä lukee. En myöskään siksi että vaadin, että kun vihdoin ja viimein bändini musiikki leviää internetiin, se on oltava täydellistä.

Kolmas asia, joka tekee tästä krapula-aamusta (lue: päivästä) siedettävän on se, ja tämä nyt saattaa kuulostaa oudolta, että olen hyvässä fyysisessä kunnossa. Uskokaa tai älkää, sillä on mieletön vaikutus mieleen. Tiedän, että vaikka kuinka olisin ryvennyt paskassa ja tehnyt idioottimaisuuksia, ainakin olen hyvässä fyysisessä kunnossa. Olen kehoni herra.

Olen tehnyt järjestelmällisesti työtä nyt puolen vuoden ajan sen eteen, että olisin tikissä kesäkuuhun mennessä. Saavutin ihannepainoni kuukausi takaperin, eli olen siis pudottanut 10 kg läskiä pois. Sanoisin, että vaikka olen liikkunut paljon (kävellyt ja juossut) ja syönyt vähemmän, suurin muutos on tapahtunut korvien välissä. Päätin puoli vuotta sitten, etten halua enää olla se jouluinen Jukka. Haluan olla taas se sporttinen Jukka. Se, jolla on hyvä itseluottamus ja kyky liikkua etäisyys kuin etäisyys jalan. 

Nyt kun olen päässyt tavoitteeseeni, oloni on seesteinen. Tiedän mitä vaaditaan, että pystyn pitämään kunnon yllä. Se ei ole vaikeaa, sillä kyse on elämäntavasta, eikä uhrauksista. Minä olen valinnut aktiivisen elämän ja valinnut myös olla haaskaamatta siitä minuuttiakaan. Sitten, kun joskus kuolen ei ainakaan tarvitse sanoa, että: "voi paska, olisin voinut tehdä enemmän". Ja jumalauta, tämä on minun elämäni, ei kenenkään muun. Kuinka siistiä se on!