Pöhöttynyt ja onnellinen.

Pöhöttynyt ja onnellinen: olotilani juuri nyt. Fyysisesti kahden päivän maltillisen kittaamisen jälkeen pöhöttynyt, mutta sitten henkisellä tasolla niin kovin onnellinen. Tuntuu edelleenkin jotenkin hassulta, että minulle on oikeasti annettu mahdollisuus näin isoon onneen. Ehkä siksi, etten mitenkään osannut odottaa sitä, enkä ollut valmistautunut siihen. 

Tiedättekö sen tunteen, kun näette jotain todella hyvää unta, ja sitten heräätte ja tajuatte, että se oli vain unta? No, tämä on nyt sitä, paitsi että kuukausi on jo mennyt enkä ole vieläkään herännyt. Tietenkin toisin kuin unessa, jossa kaikki on mustavalkoista, oikeassa elämässä tunteeseen liittyy paljon enemmän tasoja - kerroksia, kuten sipulissa.

Juhannus meni erinomaisesti sateesta ja cityilystä huolimatta. Olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään, ettei juhannus (tai mikään muukaan erikoinen päivä) katso aikaa tai paikkaa. Kaikki on kiinni omasta suhtautumisesta, seurasta ja tekemisestä.

Kaksi vuotta sitten vietin juhannusta mökillä. Olin minulle vieraassa porukassa, enkä kokenut itseäni oikein missään vaiheessa tervetulleeksi. Viime vuonna vietin juhannusta Tampereella kavereideni kanssa. Se oli paras juhannus miesmuistiin. Kumiveneilimme näsijärvessä ja joimme sangriaa. Aurinko paistoi ja olimme lainsuojattomia, keskenämme autiossa cityssä.

Tänä juhannuksena sain kokea koko cityjuhannuksen värisuoran. Oli kahdestaan vietettyä rauhallista oleskelua. Oli jalkapallohurmosta. Oli perinteistä grillausta ja kaljankittausta. Olipa vielä juhannustanssitkin. Ja minähän (kuten kaikki muusikkopojat) en muuten tanssi. Mutta tanssinpas sittenkin. Näemmä epämukavuusalueelle siirtymisestä tulee vuosi vuodelta helpompaa, tai sitten kaikki on motivaattoreista kiinni. Oli meinaan älyttömän nastaa.

Aloitan tulevan viikon taas odottavalla kannalla. Tuntuu siltä, että elämäni muutuu jännittävämmäksi viikko viikolta. Saa nähdä mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Sen verran tiedän, että luvassa on muuan muassa suunnitelmia kämpän vaihtamisesta, musiikkia, jalkapalloa, mahdollisesti saunomista sekä toivottavasti paljon paljon lisää onnentunteita.

Onni.

Niin siinä sitten kävi, että eilen illalla, yhdessä vietyten viiden päivän jälkeen, päätimme tulla juttumme kanssa ulos kaapista Facebookissa. Olemme virallisesti pari. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta ainakin itselle kyseisen tapahtuma oli tosi iso askel. 

Erottuani vuosi sitten pitkäaikaisesta suhteestani muutuin sitoutumiskammoiseksi. Olin varma etten pystyisi sitoutumaan suhteeseen vielä pitkään pitkään aikaan. Jotenkin ajatus siitä, että on vaan yksin tuntui hyvältä. Kunnes pari viikkoa sitten jotain todella yllättävää tapahtui.

Kun lähdin kaksi viikkoa sitten Helsinkiin, tiesin tapaavani ihmisen jonka kanssa tulisin viihtymään. En taas olisi ikinä osannut ennustaa, että viihdyin sitten niinkin hyvin, etten olisi enää halunnut lähteä ollenkaan takaisin. Elämä on joskus melkoisen vekkuli. Heittelee meitä puolelta toiselle ja johdattaa umpikujiin. Minua elämä on heitellyt välillä luvattoman paljon.

Eräs humalainen kaverini kiteytti huomaamattaan sivulauseessa yhden elämän isoista totuuksista: "No kyl sä tiiät, joko oot messissä sataprosenttisesti tai sitten et oo ollenkaan" ja siis, niinhän se on. Jos joudut miettimään onko joku ihminen sinulle oikea vai ei, olet jo vastannut omaan kysymykseesi. Se on niin yksinkertaista.

Siksi tuntuukin ehkä uskomattomalta, että voin olla niin onnekas että oikeasti tapasin ihmisen, joka on minulle juuri se oikea. Välittää minusta ja haluaa aidosti minulle vain hyvää. Sain kokea sen tunteen, jonka olemassaoloa olin alkanut epäilemään, että "kun koet sen niin tiedät kyllä heti". Sain takaisin uskoni siihen, että meille kaikille on olemassa se joku.

Häähommat.

Huh, palasin juuri pitkältä viikonloppureissulta Jämijärveltä. Jämijärvi on noin 80 km päässä Tampereesta, Ikaalisten kyljessä. Pieni 2000 ihmisen maalaiskylä, jonka talot näyttävät ihan Legolandian nähtävyyksiltä. Minityaaritaloja. Rivareita, joissa on sekaisin asuintaloja ja liikeyrityksiä. Tiedättekö? Hassunkurisia pikku arkkitehtuurihelmiä.

Kerroinkin aiemmin, että sain kunnian suorittaa bestmanin virkaa hyvän ystäväni häissä. Ne häät oli tänä viikonloppuna. Lähdin perjantaina suoraan töistä piilarikaupan kautta Jämijärvelle, jossa järjestimme iltaa vasten hääpaikkaa edustuskuntoon. Hääpaikka, eli Tykköön kylätalon alue muistutti pitkälti Kontua Taru Sormusten Herrasta. Mietin kokoajan missä vaiheessa Frodo kirmaa pihan poikki huutaen: "Gandalf!"

Mietin, että jos joskus itse menisin naimisiin, olisi todella kiva mennä Tykköön kaltaisessa paikassa. Jotenkin sellainen maaseudun rauhassa, suomalaisen luonnon "taskussa" sijaitseva mesta olisi otollinen. Alueelta löytyi savusaunaa, paljua, puroja ja niitä ylittäviä pikkusiltoja, laavua sekä tietenkin itse juhlasali - viimeisen päälle rakennettu uudistalo.

Bestmanin hommat menivät hyvin. Sain aamusta piilarit uudessa ennätysajassa (6 min) silmiin ja pukukin näytti päällä todella hyvältä. Vieraat tervehdittiin ja osoitettiin pöytiin. Ohjelma rullasi hienosti aikataulussa ja päädyinpä vahingossa juontajankin rooliin. Puheet olivat koskettavia. Ne jäivät elävimmin mieleen. Päälimmäisenä tietenkin epävirallinen vihkiminen, jonka toimitti parin hyvä ystävä hauskan ja tunnerikkaan puheen saattelemana.

Bileet jatkuivat osaltani aamu viiteen. Osa jatkoi vielä siitä aina kello yhdeksään asti. Nukuin hyvät yöunet ja heräsin aamulla siivoomaan juhlasalia. Seitsemän tunnin roudailun ja ajelemisen jälkeen saavuin kotiovelleni takki tyhjänä, keissi hääkaljoja kainalossa.

Olo on muikea. Vaikka päällimmäisenä olotilaa painaakin orastava krapulanuutumus, on kehoni vallannut kokonaisvaltainen hyvänolon ja onnellisuuden tunne. Viimeisen parin viikon aikana on meinaan tapahtunut melkoisen isoja asioita. Sen lisäksi, että uusi yhtyeeni Mumrunner on otettu avosylin vastaan musiikkiväen toimesta, olen tavannut uuden ihmisen. Ihmisen, jonka tavattuani pamautin Tinderin puhelimestani pihalle alta aikayksikön.

Olen ollut melkoisessa vuoristoradassa aina siitä asti, enkä ole oikein pystynyt keskittymään arkielämään. Sen takia tämän bloginkin päivittäminen on ollut vähän kiven alla. Uskon kohtaloon ja seikkailuihin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että on vaan parempi luottaa kohtaloon ja heittäytyä seikkailun vietäväksi. Odotan innolla mitä pääni menoksi on luvassa. Ja blogi voi kyllä odottaa, jos se tarkoittaa sitä, että elän elämääni täysillä siitä höpöttämisen sijaan.