Uudessa asunnossa.

Nyt on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun taloudellinen kriisinä saavuttin taitekohtansa. Olen kuivilla, vaikka joudunkin muistuttamaan siitä itseäni joka päivä ainakin kaksi tai kolme kertaa. Esimerkiksi eilen, kun menin nukkumaan voisin vannoa, että sydän pyrki kurkkutorvestani ulos ja tänään aamulla, kun nousin ylös vatsassa tuntui siltä, että joku olisi lyönyt minua.

Olot ovat kuitenkin ohimeneviä. Onneksi, koska asiani alkavat oikeasti olla jo ihan mallillaan, voin nopeasti järkeillä itseni ulos ahdistuksen kourista. Lisäksi kiitos viime kuukausien ahdistuksen ja siitä läheisilleni juttelemisen, olen ollut huomattavan paljon interaktiossa minulle läheisten ihmisten kanssa. He auttavat minua unohtamaan murheet ja stressit, ja keskittymään olennaisiin asioihin - hymyilemään ja nauttimaan arjesta.

Muutin viime maanantaina uuteen asuntooni. Kämppä on unelmieni täyttymys. Vuokra on todella alhainen ja asunto erittäin siisti. Kylppäri on iso ja siinä on lattialämmitys. Laminaatin värinen lattiamatto luo tunnelmaa. Seinät vasta maalattu ja keittiö juuri laitetun näköinen. Eilen sisustettua asuntoani ihmetellessäni mietin ääneen miten olenkin näin onnekas.

Puhuin äitini kanssa puhelimessa pitkän tovin eilen ja koitin selittää hänelle miten minulla on näinä päivänä usein melkoisen siunattu olo, ihan kuin joku jossain haluaisi että saan asiani järjestykseen ja voin hyvin. Heitin jopa uskovaisflirttiä, sillä olen viime aikoina käynyt useasti hengellisten kysymysten äärellä. Äitini kuitenkin kunnon turkulaiseen sävyynsä teilasi ajatussiltani alkuunsa ja sanoi suurin piirtein näin: "Olet järjestellyt asioitasi lähes maanisesti nyt useamman kuukauden, etköhän voi kiittää asioidesi järjestymisestä itseäsi."

Tottahan se on. Olen järjestänyt asiani lähestulkoon itse, tietenkin läheisteni avustuksella. En kuitenkaan halua yliviivata kohtalon osuutta elämääni. Vaikka olenkin tehnyt isot linjaukset itse, palaset ovat loksahdelleet viimeisen kahden kuukauden aikana kohdilleen kuin itsestään. Tarvitsin halvan asunnon, sain halvan asunnon. Tarvitsin enemmän palkkaa, minulle aikataulutettiin yö- ja viikonloppuvuoroja. Tarvitsin tukea, sain sitä läheisiltäni. Ymmärrättekö mitä haen takaa? Ihmiselämä on 33% sitä minkä kanssa olet syntynyt, 33% sitä mitä itse suunnittelet ja 33% täyttä sattumaa.

No, kuka nyt laskee missä suhteessa mikäkin asia vaikuttaa. Ei elämää voi ennakoida. Kuka tahansa saattaa voittaa yhtenä päivänä lotossa ja jäädä seuraava auton alle. Yksi juttu kuitenkin on 100% varmaa, uusi asuntoni on siunaus. Se tulee tuomaan elämääni vielä paljon hyviä rauhallisia hetkiä ja mikä tärkeintä isoja taloudellisia säästöjä. En voisi olla tyytyväisempi. Ainoa suuri minus on, että jouduin luopumaan kissoistani. Ne ovat nyt äitinsä luona ja voivat hyvin. Ehkä juuri sen takia niidenkään menettäminen ei juuri nyt tunnu pahalta.

Maslow'n tarvehierarkia.

Noniin, tulihan se 15. päivä viimeinkin. Kirjoitin teille (puhun nyt teistä, vaikka puhun oikeasti itselleni) aiemmin, että 15. päivä tulisi toimimaan eräänlaisena taitekohtana. Päivänä, jolloin jatkuvasti pakkasen puolelle hyppivä talouteni alkaa elpymään ja alan saada pieniä summia rahaa joka kuukausipalkasta säästöön. Onni on ollut laskelmieni puolella, sillä kävi kuin kävikin niin, että vaikka sainkin vähemmän rahaa, mitä olin laskenut, selvisin 15. päivään asti ja nyt toden totta uusi elämäni voi vihdoin alkaa. Pienin lapsen askelin.

Kirjoitin teille kuukausi sitten: "Jos elokuun 15. päivä kirjoitan teille, että 'lainat maksettu, kaikki ok', voin luvata teille että silmistäni valuu kirjoitushetkellä onnen kyyneliä, sillä niin käsittämättömän hyvältä tuntuisi päästä nyt vihdoin viimein ja lopullisesti kuiville". No, voin sanoa, että täysin kuivilla en ole vieläkään. Silmistäni ei valu onnen kyyneliä. Mutta olotilani on miljoona kertaa parempi kuin kuukausi takaperin, jolloin olin jatkuvasti oksentaa stressin aiheuttamasta fyysisestä pahasta olosta. Helvetti, oli se melkoista.

Enää ei ole fyysisesti paha olo. Tai no kelle valehtelen, aina välillä on edelleen. Fyysisesti paha olo lähinnä sen takia, miten väärältä se tuntuu, että olen joutunut ja joudun edelleen käymään läpi kaiken tämän. Tiedän, ettei kukaan pakottanut minua yrittäjäksi, ja maksan nyt myös takaisin sitä elämää, mitä elin lainalla kaksi vuotta. Tuntuu silti jotenkin karulta, että olen ollut aktiivisesti työelämässä yli kaksi ja puoli vuotta, ja olen elänyt penniä venyttäen, säästeliäästi kuin koira, eikä minulla ole siltikään viimeisestä kahdesta ja puolesta vuodesta muuta näyttöä kuin kokemukset, lyhennetty velka ja nippu suunnitelmia, joiden avulla löydän loputtomalta tuntuvan tunnelini pään ja siellä kajastavan vapauden valon. Ja kun velat on maksettu, pääsen säästämään rahaa. Ajatuskin on yhtä autuutta.

Ihmettelette varmaan miksi puhun säästämisestä unelmana, sillä "kenen unelma on säästää"? No, minäpä kerron. Olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana todennut, että pahan päivän varalle säästäminen ei ole vain vanha kansanviisaus, vaan sen pitäisi olla kansalaispakko. Sillä kaikille meistä ei ole siunattu rikkaita vanhempia, jotka aina pelastavat nahkamme, kun mokaamme. Joillekin meistä viimeinen turvaverkko on sossu, ja esimerkiksi omalla kohdallani siitäkään ei olisi ollut pelastajaksi. Olin lähellä henkilökohtaista konkurssia. Siksi on hyvä olla säästöjä, pahan päivän varalle. Tai omalla kohdallani säästöjä olisi ollut hyvä olla pahan vuoden TAI PARIN varalle. Säästöt tuovat mukanaan turvallisuuden tunteen. Sen, kun tiedät ettei sinulla tai läheisilläsi ole hätää. Ja jos tulee jotain yllättävää, et ole kusessa. Ai helvetti, että olenkin kateellinen ihmisille, joilla on rikkaat vanhemmat.

Turvallisuuden tarve on yksi osa kolmion mallista Maslow'n tarvehierarkiaa. Sitä ennen on vain fyysiset tarpeet (ruoka, juoma, happi yms.). Olen ollut viimeiset kolme vuotta vaihtelevan ahdistunut, masentunut, neuroottinen ja stressaantunut. Viimeiset kolme vuotta minulta on myös puuttunut ainakin osa turvallisuuden tarpeestani. Turvallisuus koostuu määritelmäni mukaan siitä, että on tasainen toimeentulo ja katto pään päällä. Jos rahaa ei ole ollut, tulevaisuusnäkymä on ollut epävarma ja asunnonkaan pitäminen ei ole ollut missään vaiheessa kiveen hakattu, ei ihmekään että turvallisuuden tunnettakaan ei ole ollut. Ja jos katsotaan tarvehierarkiaa vielä hieman tarkemmin, ennen kuin turvallisuuden tarve on täytetty, ei periaatteessa pitäisi olla edes mahdollisuutta kuin haaveilla rakkauden, läheisyyden, arvostuksen ja itsensätoteuttamisen tarpeiden täyttämisestä.

Omalla kohdallani tarvehierarkia on osoittautunut hieman puutteeliseksi mittariksi. Tai sitten olen rakentanut oman tarvekolmioni hataran pohjan päälle. Joka tapauksessa elämässäni on tällä hetkellä rakkautta, läheisyyttä (enemmän kuin koskaan aiemmin), koen olevani arvostettu ja toteutan itseäni jatkuvasti - tälläkin hetkellä. Kaikki tämä, vaikka mielestäni turvallisuuden tarpeeni ei ole täytetty. En tiedä sitten, onko turvallisuuden tarpeeni nyt sitten kuitenkin täytetty? Ehkä näin on. Voinko päätellä, että minulla menee tällä hetkellä hyvin. Ei syytä huoleen? En osaa sanoa. Joku ulkopuolinen ehkä osaisi.

Tiedän vain, että tätä blogipostausta kirjoittaessani oloni on parantunut huimasti. Ja tuntuu siltä, että Maslow'n kolmion kautta tilanteeni tulkitseminen teki hyvää. Tulee aina hyvä fiilis, kun tajuaa miten hyvin sitten kuitenkin loppujen lopuksi menee. Koska olen suomalainen ja etuoikeutettu. Paskimmassakin tilanteessa asemani on miljoona kertaa parempi kuin esim. kehitysmaissa asuvilla. Eikö olekin muuten raivostuttavan epäkorrektin kuuloinen ajatus?

No, minkäs teet. Maailma on julma ja epäreilu paikka. Haluan kuitenkin tässä vaiheessa kiittää teitä, jotka olette eläneet elämäni yhtä vaikeimmista vaiheista kanssani. Haluaisin uskoa, että voimme puhua imprefektissä, ettei tätä paskaa enää jatkuisi tulevina kuukausina. Välillä tuntuu kuin olisin Jim Carrey Truman Show - elokuvassa. Te olette yleisöni, jonka olemassaolon tunnen ja koen, silti tietämättä keitä te olette. Pidän asetelmasta, sillä jos tietäisin keitä te olette, en voisi enää kirjoittaa suoraan sydämestäni, ilman sensuuria. Enkä ikinä saavuttaisi sitä hyvän olon tunnetta, jonka tämänpäiväinenkin blogipostaus minulle toi. Siis, sydämeni pohjasta kiitän teitä (ja itseäni). Taisimme selvitä.

Valoa tunnelin päässä.

En väittäisi, että pitkä kirjoittamattomuus varsinaisesti liittyisi siihen ettenkö minä olisi tarvinnut tätä blogia arkeni käsittelemiseen. Ongelmana on enemmänkin ollut se, että kaikessa tunteiden vuoristoradassakaan en ole löytänyt aikaa päivittää minulle niin kovin rakasta blogiani. Olen nimittäin ehkä alitajuntaisesti tai sitten ihan täysin vahingossa aikatauluttanut arkeni täysin tukkoon. Minulla ei ole ollut viimeisen kahden viikon aikana kuin max. kaksi iltaa, jolloin minulla ei olisi ollut töiden jälkeen mitään muuta suunniteltuna, kuin taloudenpitoa ja painimatsit kissojen kanssa.

Koen kiireisenä pysymisen jonkinlaisena suojautumismekanismina. Kun olen kiireinen en kerkeä ajattelemaan. Ja kun en kerkeä ajattelemaan, en myöskään stressaa. Pysyn siis jatkuvasti liikkeessä ja koitan olla mahdollisimman paljon interaktiossa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Viimeiset kaksi kuutautta päällä painanut talousstressi on tehnyt minulle myös hyvää. Olen päästänyt ihmisiä lähelle. Olen ottanut askeleita tuntemattomaan. Olen lähentynyt uudestaan äitini kanssa. Olen saavuttanut rehellisyyden tason, jonka olemassa olosta en edes ollut tietoinen. Lisäksi olen saavuttanut melkoisen fyysisen kunnon, jota kannan kyllä mielelläni myös aikana talouskriisin jälkeen.

Vielä puolitoista viikkoa ja minun pitäisi olla vapaa talousmurheista. Muutan kolmen viikon päästä uuteen halpaan työsuhdeasuntooni. Kolmen viikon päästä jätän haikeat hyvästit kissoilleni, jotka pääsevät takaisin äitinsä luokse. Kolmen viikon päästä elämäni muuttuu. Ja olen valmis ottamaan kaiken vastaan avosylin. Koska vaikka muutos pelottaa, tiedän sen olevan pakollista. Syyskuusta eteenpäin jokainen kuukausi vie minua lähemmäs turvallisen "normaalin" arjen saavuttamista. Saan ehkä vihdoin tietää miltä normaali tuntuu.

Paitsi että suunnittelen jo tulevaa. Aion muuttaa Helsinkiin. En tiedä vielä tarkalleen minne ja milloin, mutta jossain vaiheessa todennäköisesti seuraavan puolen vuoden sisään. Ehdin jo selata läpi Helsingin työmarkkinatarjonnan ja täytyy myöntää, että olin positiivisesti yllättynyt. Ottaen huomioon, että eletään edelleen kesäaikaa ja silti tarjolla oli ainakin 30 duunia, joita olisin voinut hakea. Sitten tietenkin hyvän edullisen kämpän löytäminen, voi itku siitä ei voi tulla helppoa. Mutta oleskelen kaikessa rauhassa Tampereella. Siihen asti, että olen valmis. Siihen asti, että talouteni on tasapainossa. Tai sitten siihen asti, että en kestä enää asua eri kaupungeissa tyttöystäväni kanssa. Saa nähdä voittaako intuitio taas järjen.